Vierailuja:

keskiviikko 27. maaliskuuta 2024

Keikka: Áilu Valle & Ánnámáret 6.2.2024 Helsingin Savoy-teatterissa

Saamelaisten kansallispäivänä 6. helmikuuta järjestettiin paljon erilaisia tapahtumia ympäri Pohjoismaita. Yksi niistä oli Helsingin Savoy-teatterin tuplakeikka.
 
Tapahtuma, jossa räppäri Áilu Vallen ja joikutaitelija Ánnámáretin esiintyvät kumpikin erikseen vajaan tunnin peräkkäin ilman juontoa, tuntui ensi silmäyksellä hieman sattunaisesti kasaan haalitulta “vähän kaikkea kaikille” -tyyppiseltä iltamalta. Tarkimmat tietäjät tosin taisivatkin hoksata, miten harvinaista herkkua on tilaisuus, jossa on mahdollista saada molemmat samaan aikaan lavalle. 

Ánnámáret sekä Ilkka Heinonen, Marja Viitahuhta ja Turkka Inkilä yhtyeestä Nieguid duovdagat – Dreamscapes-työryhmä, kuvan ottaja Maija Astikainen
 
Juhlailta alkoi, ehkä hieman odottamattomasti, hyvin remiksatulla kurkkulaulukappaleella. Kyllä, luit oikein. Tähän erinomaiseen genreen, jota tuotetaan esimerkiksi sopivasti pari viikkoa aikaisemmin maaoikeutensa takaisin saaneessa Nunavutissa, kannattaa heti tutustua – katso muutama vinkki hyvään kurkkulaulujytään tämän blogipostauksen lopusta.

Enimmäkseen pohjoissaameksi räppäävä Áilu Valle otti lavan haltuun illan ensimmäiseksi puoliskoksi. Luontevasti ja rennosti esiintyvä Valle veti laajasti biisejä uransa eri aikakausilta. Kuultiin hitit Sáhttán ja máhttán (2015) ja Dušši dušše duššat (2013, uusi versio 2020) sekä hänen uransa parhaimpiin lukeutuvan kappaleen Suga suga uusimmalta albumilta Viidon seiddit (2019). Tämä uusin albumi on omasta mielestäni muutenkin Vallen uran tähänastinen huippu, jolle toivon jatkoa. On suositeltavaa nauttia Viidon seiddit yhteen soittoon, erityisesti jos osaa pohjoissaamea.

Áilu Valle veti myös oman puolikkaansa yhdessä inarinsaameksi räppäävän Amocin kanssa tehdystä kappaleesta Horagállis. Amocitta hieman vajaalta tuntuneen vedon jälkeen tuli kuitenkin ilouutinen: kaksikolta tulee, toivon mukaan tänä vuonna, yhteinen levy! Räppäriduoa fiilisteleville on kuitenkin jo maaliskuusa, tarkemmin lauantaina 23. maaliskuuta, tarjolla yhteiskeikka Trio Boogiemenin kanssa Tampereen G Livelab-klubilla.

Siinä missä rap-keikan järjestäminen teatterissa salissa, jossa on vain istumapaikkoja, latistaa aina sisäistä bilettäjääni, sopii Ánnámáretin luohti, eli pohjoissamelainen joiku, paremmin tällaisiin tiloihin. Solistin lisäksi lavalla esiintyi Ilkka Heinonen jouhikkonsa kanssa, Turkka Inkilä live-elektroniikkajukkana ja shakuhachi-huilistina sekä Marja Viitahuhta videotaiteellaan.

Ánnámáretin luohtitaide oli Viitahuhtan videotaiteen kanssa upottava kokemus. Sitä tuli höystämään vielä Valle omalla sanataiteellaan, joka kuulosti tutulta materiaalilta aiemmin mainitulta Viiddon seiddit -levyltä. Lisäkierroksia koneistoon tarjosi puolestaan Jearrat máttaráhkus -kappale. Kappale Nieguid duovdagat (2021) samannimiseltä albumilta oli myös esille Helsingissä järjestettävillä Flow Festivaalilla kesällä 2022 osana The Other Sound x Sun Effects -ohjelmaa.  

Loppuhuipennukseksi Ánnámáret ja Valle vetivät vielä yhteisen singlensä, menevän Johtit ain (2021), jonka olemassaolon olin täysin unohtanut. Ánnámáret esittelikin kappaleen muistuttamalla, että kaikesta tapahtuneesta huolimatta, saamelaiset ovat yhä täällä.   

Felix Mäkelä, hallituksen jäsen

Hyvät kurkkulaulubileet kansalle tarjoaa muun muassa:

The Halluci Nation feat. Tanya Tagaq: SILA
The Halluci Nation: Alie nation 
PIQSIQ: Artic Hallows
Silla + Rise: Atausiq (Tomahawk Bang Remix)



torstai 7. maaliskuuta 2024

“Si vis pacem, para bellum”

Martti Ahtisaari -luennolla puhunut presidentti Alar Karis korosti Suomen ja Viron jaettua historiallista traumaa ja peräänkuulutti historiasta oppimisen tärkeyttä   

Jyväskylän yliopisto isännöi 13. helmikuuta presidentti Martti Ahtisaaren muistoksi ja hänen rauhantyönsä kunniaksi järjestettyä kuudettatoista Martti Ahtisaari -luentoa. Kylmän sodan päättymisen kymmenvuotispäivän kunniaksi ensi kerran järjestetystä luennosta on muodostunut merkittävä kansainvälinen foorumi keskustelulle ajankohtaisista ulko- ja turvallisuuspoliittisista kysymyksistä. Tuttuun tapaan luento houkutteli myös tällä kertaa nimekkäitä puhujia niin Suomesta kuin maailmaltakin: pääpuhujaksi saapui Viron presidentti Alar Karis. Yliopiston puolesta tilaisuuden avasi rehtori Jari Ojala ja presidentti Karisin haastattelua luotsasi Ulkopoliittisen instituutin johtava tutkija Sinikukka Saari. Päätössanat lausui mediatalo Keskisuomalaisen konsernijohtaja Vesa-Pekka Kangaskorpi. Luento oli avoin yleisölle ja yliopiston juhlarakennukseen saapuikin väkeä viljalti, mukaanlukien Sukukansojen ystävät ry:n hallituksen puheenjohtaja Aleksi Palokangas ja sihteeri Iivo Kalijärvi.

Kuva 1: Rehtori Jari Ojalan avauspuheenvuoro

Tilaisuudessa päästiin kuulemaan myös elävää musiikkia, kun yliopiston musiikkitieteen laitoksen Musica-kuoro esitti viroksi ja suomeksi laulut Mu süda, ärka üles ja Veret tuli mun silimihini.

Musica-kuoro esiintyy

Ukrainan sodan myötä rajusti muuttunut kansainvälinen turvallisuustilanne hallitsi käytettyjä puheenvuoroja ja ulko- ja turvallisuuspoliittisen tunnelman kireys heijastui myös retoriikkaan. Presidentti Karisin puheen otsikko tiivisti sanoman onnistuneesti: “Vahvuutemme on tie rauhaan, heikkoutemme synnyttää lisää sotaa.” 

Puheensa Karis aloitti korostamalla suomalaisten ja virolaisten kielellistä yhteyttä: hän mainitsi Viron entisen presidentin Lennart Meren tokaisseen Ahtisaaren vuoden 1994 valtiovierailun illallisella, että “Viro on suomalaisille ainoa paikka maailmassa, jossa liha on lihaa ja kala kalaa, veri on verta ja vesi vettä, ja peilikuvana tämä koskee myös meitä virolaisia.” Myöhemmin puheessaan Karin viittasi suomalaisten ja virolaisten erilaiseen, mutta silti jaettuun historialliseen traumaan: suuren Pohjan sodan ja Isonvihan seurauksista kärsittiin niin Suomessa kuin Virossakin, kun taas Suomi säilytti toisessa maailmansodassa itsenäisyytensä Viron tultua Neuvostoliiton miehittämäksi. Karis puhui myös suomalaisten ja virolaisten sotilaallisen yhteistyön pitkistä perinteistä ja mainitsi erikseen suomalaisten vapaaehtoisten osallistumisen Viron vapaussotaan.

Presidentti Alar Karis tutkija Sinikukka Saaren haastateltavana

Tätä historiaa vasten Karin korosti suomalais-virolaisen yhteistyön kehittämisen tärkeyttä mutta esitti, ettei yhtenäisyyden vaalimista tule rajoittaa vain Pohjoismaiden tai Baltian maiden sisäisiin ja välisiin suhteisiin, vaan koko lännen on seistävä yhdessä rintamassa. Keinoina hän kannatti mm. EU:n ja NATO:n jäsenmaiden yhteistyön edistämistä ja YK:n turvallisuusneuvoston uudistamista sen konfliktinratkaisuvalmiuksien parantamiseksi.

Karisin puhe ammensi paljolti historiasta ja klassisista lentävistä lauseista: “Si vis pacem, para bellum.” – jos haluat rauhaa, varaudu sotaan. Esille nousi myös Sun Tzun Sodankäynnin taidossa esitetty ajatus vihollisen lyömisestä joutumatta taisteluun. Tämän ajatuksen Karis käänsi nykyisen turvallisuuspolitiikan kielelle peräänkuuluttamalla riittävän pelotteen ylläpitoa potentiaalisen hyökkääjän motivaation heikentämiseksi. Karis analysoi itäisiin ja läntisiin kulttuureihin ja maailmankuviin koodattujen kertomusten merkitystä valtiollisille ulkopoliittisille identiteeteille ja toivoi historiasta opiksi ottamista.

Käytettyyn retoriikkaan näytti heijastuvan myös hänen akateeminen taustansa molekyyligenetiikassa ja kehitysbiologiassa. Karis vertasi uskottavan puolustuskyvyn ylläpitämistä biologisen organismin immuunijärjestelmän kykyyn tuhota elimistöön tunkeutuneet taudinaiheuttajat ja näki Venäjän demokratisoitumisen ja länsimaistumisen mahdottomaksi, sillä länsivastaisuus on “koodattu Venäjän valtion DNA:han”.

Puheensa Karis lopetti korostaen Ukrainan tukemista lännen moraalisena velvollisuutena. Synkistä uhkakuvista ja järkkyneestä turvallisuudentunteesta huolimatta Karis näki Euroopan ja lännen yhtenäisyyden tiivistymisessä myös mahdollisuuksia: Euroopan unioni on ennenkin kehittynyt kriiseissä ja yhteisen vihollisen myötä lähtökohdat lännen yhteisen turvallisuuspolitiikan sekä myös transatlanttisen talousyhteistyön lujittumiselle ovat hänen mukaansa hyvissä kantimissa. Puheensa lopuksi Karis väläyttikin transatlanttisen vapaakauppasopimuksen neuvotteluiden elvyttämistä.

Tilaisuuden päätteeksi oli varattu aikaa myös yleisön esittämille kysymyksille. Sukukansojen ystävät ry:n puheenjohtaja Aleksi Palokangas esitteli itsensä viroksi ja esitti presidentti Karisille kysymyksen suomen- ja vironkielisten vastavuoroisen kielellisen osaamisen kehittämisestä. Kielten rakenteiden samankaltaisuus ja yhteinen sanasto mahdollistavat jo itsessään auttavan kommunikaation suomen ja viron välillä turvautumatta lingua francaan, englantiin. Jo vähäinen perehdytys sukulaiskieleen edistäisi kuitenkin sujuvan kommunikaation edellytyksiä huomattavasti. Palokankaan virontaidosta yllättynyt Karis jakoi näkemyksen suomalais-virolaisen kielitaidon kehittämisen hyvistä lähtökohdista ja korosti puhutun kielen merkitystä kielten oppimiselle.

Nähtäväksi jää, johtaako ulko- ja turvallisuuspoliittisten murrosten liikkeelle sysäämä läntisen yhtenäistymisen aalto myös kielellisen yhteyden vahvistumiseen eteläisten naapuriemme kanssa.

Antton Mäntyvaara,

yhteiskuntatieteiden ja filosofian ylioppilas, Jyväskylän yliopisto,
Sukukansojen ystävät ry:n jäsen

keskiviikko 6. maaliskuuta 2024

Suomalais-ugrilainen kulttuuripääkaupunki -kilpailu vuodelle 2025 käynnistyy

Virolainen URALIC Keskus julkistaa yhteistyössä suomalaisten Sukukansojen Ystävät ry:n ja Suomi-Unkari Seuran kanssa kilpailun suomalais-ugrilaisen kulttuuripääkaupungin arvonimestä vuodelle 2025. Vuoden teemana on suomalais-ugrilaisen yhteistyön ja kansalaisliikkeen uudistaminen. Voittaja julkistetaan 29. kesäkuuta 2024 Kuhmossa.

Kulttuuripääkaupungin symboli Tsirk-lintu

Vuonna 2013 aloitettu Suomalais-ugrilainen kulttuuripääkaupunki -ohjelma on Uralic Keskuksen lippulaivahanke, jonka tarkoituksena on nostaa tietoisuutta uralilaisista kansoista ja kielistä, vahvistaa kollektiivista suomalais-ugrilaista identiteettiä ja virkistää paikallista kestävää kehitystä eri puolilla suomalais-ugrilaista maailmaa.

Tähän mennessä suomalais-ugrilaisen kulttuuripääkaupungin arvonimi on myönnetty kymmenelle kylälle tai kaupungille: udmurtialainen kylä Bygy vuonna 2014, setukaisten kylä Obinitsa v. 2015, unkarilainen kylä Iszkaszentgyörgy ja Veszprémin kaupunki v. 2016, karjalainen kylä Vuokkiniemi v. 2017, marilainen kylä Shorunzha v. 2019, marinkielinen kylä Mishkan Bashkortostanissa v. 2020, Abja-Paluoja Virossa Mulgimaan alueella v. 2021, udmurtialainen kylä Bayterek v. 2022 ja Suomalais-ugrilainen kulttuuripääkaupunki Kuhmo 2023.

Suomalais-ugrilaisen kulttuuripääkaupungin arvonimi on auttanut kantajiaan nostamaan näkyvyyttään kansallisesti ja kansainvälisesti edistäen kestävää kulttuurimatkailua. Vieläkin merkittävämmin, suomalais-ugrilaisen kulttuuripääkaupungin arvonimi on vahvistanut paikallisyhteisöjä ja tarjonnut uusia kehittämisen mahdollisuuksia. Suomalais-ugrilainen kulttuuripääkaupunki on myös osoittautunut yhdeksi vakaimmista ja kestävimmistä kansainvälisistä suomalais-ugrilaisista aloitteista viime vuosikymmenen aikana.

Kylät ja kaupungit kaikkialla suomalais-ugrilaisessa maailmassa ovat tervetulleita osallistumaan Suomalais-ugrilaisen kulttuuripääkaupungin kilpailuun, pois lukien kansalliset pääkaupungit Suomessa, Virossa ja Unkarissa tai paikalliset pääkaupungit Venäjällä.

Vuoden 2025 kilpailun erityisteema on kansainvälisen suomalais-ugrilaisen yhteistyön, kulttuurivaihdon ja kansalaisyhteiskunnan toiminnan uudistaminen suomalais-ugrilaisia kansoja kohdanneiden geopoliittisten muutosten aikana. Teema huomioi, että samaan aikaan aiempien suomalais-ugrilaisten kansalaisyhteiskunnan instituutioiden, kuten maailmankongressien, merkitys on vähentynyt. Suomalais-ugrilaisen kulttuuripääkaupunki -ohjelman sihteeri odottaa hakijoiden tarjoavan ympäristöjä ja mahdollisuuksia ajattelevalle ja luovalle käsittelylle niistä tavoista, joilla suomalais-ugrilainen liike voi säilyä, kehittyä ja lopulta uudistua nykyisessä tilanteessa.

Tarvittavat aineistot Suomalais-ugrilainen kulttuuripääkaupunki -kilpailua varten ovat saatavilla ohjelman verkkosivuilla osoitteessa www.uralic.org/projects/capitals/downloads. Hakemusten määräaika on 30. huhtikuuta 2024 ja kilpailun voittaja valitaan 29. kesäkuuta 2024 Suomessa Kuhmossa.

perjantai 1. maaliskuuta 2024

Tervetuloa kirjoittamaan seuraavaan Alkukotiin, numeroon 17!

Sukukansojen ystävät ry:n julkaiseman, suomalais-ugrilaisia kansoja, kieliä ja kulttuureita popularisoivan Alkukoti-lehden numero 17 on tekeillä. Lehden teemana ovat tällä kertaa niin sanotut pienet ja tuntemattomat suomalais-ugrilaiset kansat, kuten esimerkiksi vatjalaiset, kolttasaamelaiset tai enetsit sekä kansojen diaspora, jolloin aiheena voivat olla esimerkiksi jotkin vanhat vähemmistöt, kuten romanianunkarilaiset tai kanadansuomalaiset.

Kutsumme teitä kirjoittamaan lehteen erilaisia juttuja, kuten haastatteluja, reportaaseja ja popularisoitua tiedettä. Julkaisemme mielellämme arvosteluita, myös teeman ulkopuolelta. Aiheet voivat olla päivän polttavimpia, nostoja muinaisuudesta tai jotain siltä väliltä. Mikäli työskentelet tieteen alalla, kannustamme kirjoittamaan omasta tutkimuksestasi.

Voit kirjoittaa muullakin kielellä kuin suomeksi. Suomalais-ugrilaisilla vähemmistökielillä kirjoitetut artikkelit saavat rinnakkaisversion suomeksi tai esimerkiksi karjalan, meänkielen ja kveenin tapauksessa pienen sanalistan lukijan tueksi. Muussa tapauksessa julkaisemme jutustasi suomenkielisen käännöksen. Otathan yhteyttä, mikäli kielistä on kysyttävää.

Otamme heti vastaan artikkeleita, ja niiden palautuksen määräaika on 30. kesäkuuta 2024. Hyväksyttyjen juttujen oikoluetut versiot tulee korjata viimeistään 30. syyskuuta mennessä.

Tavoitteena on julkaista numero joulukuussa 2024.

Kaikki kirjoittajat saavat tekijänkappaleen ja mahdollisuuksien mukaan pienen symbolisen rahallisen korvauksen. 

Lähetä juttusi meille osoitteeseen sukukansojenystavatry@gmail.com.

Pidätämme oikeuden olla julkaisematta juttuja, jolloin kirjoituspalkkiotakaan ei makseta, ellei juttua julkaista sellaisenaan tai muokattuna myöhemmin.

Alkukeväisin terveisin
Alkukoti-lehden toimituskunta

perjantai 9. helmikuuta 2024

Poron hahmossa pitkin taivaankaarta -elokuvan juhlanäytöksessä

Jyväskylän Seminaarinmäellä sijaitsevassa Villa Ranan elokuvateatterissa, Kino Aurorassa, esitettiin 24.1.2024 aiheiltaan suomalaisugrilaisia dokumenttielokuvia. Illan aikana nimittäin esitettiin 85-vuotiaan, ansioituneen dokumentintekijä Markku Lehmuskallion kaksi dokumenttia: tundranenetseistä kertova Poron hahmossa pitkin taivaankaarta sekä sen jälkeen pohjoisen arktisen alueen alkuperäiskansoista kertova Anerca – elämän hengitys. Itse elokuvien ohjaaja Lehmuskallio oli paikalla vierailemassa, ja elokuvien jälkeen oli mahdollisuus esittää hänelle kysymyksiä aiheisiin liittyen. Allekirjoittaneella oli aikaa katsoa vain elokuvista ensimmäinen, joten tässä lyhyt blogiteksti siitä.
 
Elokuvan ohjaaja Markku Lehmuskallio kertoo elokuvan taustasta. Kuvaaja: Iivo Kalijärvi

Dokumentti siis kertoo tundranenetseistä – keitä he oikein ovat? No, he ovat tietenkin yksi sukukansoistamme. Tarkemmin nenetsit kuuluvat samojedikansoihin, joka on kattokäsite eräille Ural-vuoriston länsi- ja itäpuolella asuville kansoille, joiden perinteisiin elinkeinomuotoihin on kuulunut varsinkin tundranenetseillä poropaimentolaisuus. Nenetsit puhuvat, no, nenetsin kieltä, joka kuuluu uralilaiseen kielikuntaan, kuten suomikin. Suomalainen fennougristi M. A. Castrén tutki jo 1800-luvun puolivälissä nenetsien kieltä ja heidän tapojaan. Ennen elokuvan alkua ohjaaja Lehmuskallio huomioikin, että nenetsien elintavat eivät Castrénin ajoista elokuvan tekoon mennessä olleet merkittävästi muuttuneet: kotaan oli korkeintaan ilmestynyt peltikamiina ja öljylamppu.

Elokuvan ohjaaja Markku Lehmuskallio vastailee yleisön kysymyksiin. Kuvaaja: Iivo Kalijärvi

Lehmuskallion dokumentti on kuvattu kevättalvella ja kesällä vuonna 1991. Neuvostoliitto, jonka osa nenetsien asuttama alue tuolloin vielä oli, ei ollut vielä kaatunut. Mietinkin elokuvan aikana useasti nenetsien vaiheita neuvostoaikaan. Mahtoivatkohan he edes huomata lokakuun vallankumousta vuonna 1918? Miten bolševikit ja myöhempi neuvostovalta suhtautui heihin? Elokuva ei käsitellyt tätä. Joka tapauksessa dokumentti seuraa nenetsien jokavuotista vaellusta halki muinaisen asuinmaansa. Talven kylmimmäksi ajaksi nenetsit vaeltavat Ob-lahden eteläpuoleisten metsien suojaan, ja kesäksi he suuntavat Jamalin niemimaalle, Kara-meren äärelle kohti kesälaitumia. Nenetsit ovat siis paimentolaiskansa, ja he paimentavat poroja. Niitä saattaa olla paimennettavana tuhatkunta, ja tundran halki kulkeva tuhannen sarvipään jono oli filmilläkin vaikuttava näky, omin silmin varmasti parempi. Porot ovat nenetsien elinehto: ne ovat pääosa ravinnosta, niiden ruumiinosista voi valmistaa kaikenlaista elintärkeää ja niitä voi käyttää vetojuhtina tavaroiden ja ihmisten liikuttamiseen. Nenetseillä kulkeekin porojen lisäksi aina mukana kaikki tarvittava alkaen poronnahkaisesta kodasta. He ovat jatkuvasti liikkeellä ja aina kotona siellä, mihin kotansa pystyttävät.

Elokuvassa ei ole juontoa muuta kuin hieman alussa. Muutoin vain seurataan nenetsien työskentelyä arkiaskareidensa parissa. Välillä ääniraitaa värittää jokin nenetsiläistä suullista perinnettä edustava laulu, joka kertoo jonkin tarinan porovaljakkokisailusta tai rakkaudesta. Musiikin ja laulujen lisäksi elokuvan äänimaailmaa leimaavat talvimaisemassa jatkuva tuulen ujellus, ja kesäisin lukemattomien hyttysten ininä. Siihen nenetsitkin ovat tietysti tottuneet. En kyllä haluaisi olla siellä kesäisellä tundralla ilman hyttysverkkoa hatussa.

Elokuvan aikana ei kyllä voi kuin ihailla nenetsien omavaraisuutta ja käsityötaitoja. Heiltä olisi paljon opittavaa sen osalta. Reki valmistuu näppärästi puusta ja poron nahasta ja jänteistä, ja kodikas kota pystytetään vaivatta. Tapetut porot riisutaan taitavasti nahastaan, ja ruumiinosat, joista mikään ei mene hukkaan, irrotetaan ja asetetaan näppärästi riveihin, ja lopputulos näyttää kuin eri osiin puretulta koneelta. Liha vedetään usein raakana ja verisenä. Itse kokeilin hiljattain raakaa hirvenlihaa, mikä oli ihan hyvää, mutta luulen, että minusta ei olisi tuohon elämäntyyliin.

Nenetsit käyvät kaksi kertaa vuodessa kaupassa. Elokuvan kohtauksesta päätelleen he tapaavat laittaa länsimaalaisemmat vaatteet päälleen asioidessaan siellä; miehellä oli esimerkiksi pikkutakki mennessä ostamaan venäjää puhuvalta kauppiastädiltä omenoita ja muita tarvikkeita. Nenetsitkään eivät siis mitä ilmeisimmin ole kyenneet pakenemaan modernisaatiota. Lehmuskallion kommentti dokumentin alussa oli kai enemmän retorinen, sillä elokuvassa kyllä esimerkiksi näkyy, kuinka nenetsilapsille on hankittu värityskyniä ja paperia, ja yhdessä kohtauksessa nenetsinainen säätää radiota. Muutoksia M. A. Castrénin ajoilta on siis jonkin verran. Elokuvan nenetseillä on myös selvästi venäläiset etunimet, kuten Ivan, Alexander ja Lena, mikä kertoo paimentolaisten joutumisesta kontaktiin modernin valtiorakenteen kanssa, kun neuvostoviranomaisille (tai Venäjän keisarikunnan) on pitänyt ilmoittaa jokin ”oikea” nimi rekisteriin.  Mitenköhän tänä päivänä, elokuvasta on kuitenkin 30 vuotta aikaa? Löytyyköhän nenetseiltäkin jo älypuhelin? Kehityksen marssi näyttäisi olevan väistämätön.

Pidin elokuvasta. Suoraan sanottuna mietin ennakkoon, että tylsistyisinkö sen aikana, kun en dokumentteja, varsinkaan tällaisesta aiheesta tapaa katsoa. En kuitenkaan huolehtinut kellosta näytöksen aikana, kuten eivät nenetsitkään vahtaa rannekelloa tai kännykkää, korkeintaan auringon asentoa. Nenetsien uskonnollisista menoista ei elokuvassa paljon ollut, ja olisin siitä kyllä mielelläni kuullut. Elokuvan jälkeen Lehmuskallio kuitenkin tosiaan vastaili yleisön kysymyksiin, ja selitti innokkaasti tutkimusaiheestaan, muun muassa nenetsien uskonnosta. Ihmisillä oli paljon kysyttävää ja aikaa rajallisesti, joten en itse valitettavasti kerennyt kysyä oikein mitään. Lähdin teatterista huomaten, että elokuva oli synnyttänyt paljon ajatuksia.

Vielä vähän nenetsien vaiheista 1900-luvun aikana: elokuvasta minulle jäi käsitys, että nenetsit olisivat voineet elää hyvinkin eristyksissä Neuvostoliiton koneistosta ja maailman tapahtumista. Elokuvan kuvausajankohta, eli vuoden 1991 alkupuoli sai minut erityisesti pohtimaan, kuinka tietoisia nenetsit olivat Neuvostoliiton romahtamisesta. Elokuvasta tämä ei välity, mutta tosiasiassa eivät nenetsit eläneet autuaassa tietämättömyydessä ja vapaassa eristyksessä Neuvostoliitosta ja sen tapahtumista. Kenties Venäjän keisarikunnan aikaan nenetsit pystyivät Siperian periferiassaan paremmin elättämään itsensä perinteisten elinkeinojensa ja -tapojensa kautta, mutta valtion muututtua totalitääriseksi oli vain vääjäämätöntä, että nenetsitkin laitettiin usein työskentelemään kolhooseille. He saivat edelleen hoitaa poroja ja harjoittaa muita perinteisiä elinkeinoja, mutta porot olivat kolhoosin, toisin sanoen valtion, eivätkä perheen tai suvun omistuksessa. Nenetsien ja muiden arktisten kansojen pakkoasuttaminen kaupunkeihin oli myös agendana – viranomaisten onnistuminen ei kuitenkaan ollut tässä asiassa täydellistä erämaan luonteen vuoksi. Neuvostoliitto koetti myös teollistaa nenetsien perinteisiä asuinalueita, ja nykyään kaasu- ja öljyteollisuus on levinnyt jossain määrin myös Uralin alueelle, muuttaen osaltaan nenetsien perinteistä elinkeinorakennetta ja fyysistä elintilaa.  1930-luvun alkupuolen Neuvostoliitossa otettiin myös tavoitteeksi kehittää kirjakieli monille uralilaisille kielille, myös nenetseille. Jonkin verran nenetsiläistä älymystöä, kuten runoilijoita, oli myös. Neuvostoliiton suhtautuminen vähemmistökansoihin tietenkin muuttui hyvin pian sortavaksi, eikä se kannustanut vähemmistöjen kielen kehittämiseen tai opettamiseen. Tämä, sekä asuntolakoulut ja kaupungistuminen onkin johtanut siihen, että harvempi nenetsinuori puhuu enää nenetsiä. Loppujen lopuksi osa nenetseistä siis saattoi elää hyvinkin perinteisesti tundralla, mutta nenetsikansa ei laajemmin voinut välttyä modernisaatiolta Neuvostoliiton muodossa, tai sen jälkeenkään.

Iivo Kalijärvi,
sihteeri

sunnuntai 4. helmikuuta 2024

Hei naamattomat nuket hyppikää!

Miksi vuodenvaihteen tienoilla meillä suomalais-ugrilaisilla kansoilla on kaikenlaisia kummallisia karnevalistisia menoja? On kekripukkia, joulupukkia, tonttuja ja nuuttipukkeja. Pukeudutaan hirveisiin vaatteisiin, nurin käännettyihin turkkeihin ja naamioihin, kierrellään ihmisten kodeissa ja pelotellaan, huvitellaan ja hullutellaan. Mitä järkeä?

Luokaamme katsaus marien vuodenvaihteen ajan juhlaan. Marit viettävät keskitalvella perinteistä šorykjol (’lampaan jalka’) -juhlaansa. Nimi tulee siitä, että juhlaan kuuluu olennaisesti lampaitten jalkojen nykiminen niiden runsaan sikiävyyden takaamiseksi alkavana vuonna. Sitä vietettiin perinteisesti jonkin verran aikaisemmin kuin ortodoksista joulua, ja se kesti kokonaisen viikon. Se alkoi aina ensimmäisenä talvipäivänseisausta seuraavana perjantaina, koska perjantai on yleensäkin marien perinteinen pyhä päivä. Nykyisin se voi olla samoihin aikoihin kuin ortodoksinen joulu. Juhlaruokiin kuuluu muun muassa lampaan pää ja isot lihapelmenit. Kun ottaa huomioon, että sana pelmen on saatu venäjään (ja siitä meille) nykykäsityksen mukaan permiläisistä kielistä, voisi ajatella, että nykyinen yleisvenäläinen tapa nauttia erityisesti uudenvuodenaaton juhlaruokana pelmenejä voisi hyvinkin olla alun perin suomalais-ugrilaista perua.

Šorykjolin aikana ennustetaan tulevaa. Se tapahtuu hyvin monin eri tavoin. Yksi tapa on kuunnella, mitä Vasli kuva ja Vasli kugyza eli Vasli-akka ja Vasli-ukko sanovat. 

Juhlan aikana kuljetaan perinteisen haitarimusiikin säestyksellä kylänraitilla ja poiketaan taloihin. Kulkueessa on perinteisesti Vasli kuvan ja kugyzan lisäksi mukana muun muassa eläinhahmoja. Tulijat laittavat taloissa pöytään tukun lampaanvillaa. Se takaa menestyksen alkavana vuonna. Vasli kuva ja kugyza heittävät lattialle jyviä toivottaen talolle hyvää satoa seuraavana kesänä. Kulkijoita täytyy kestitä kunnolla ja heille täytyy esitellä vuoden aikana tehtyjä käsitöitä, jotta piirtyisi kuva ahkerasta ja reilusta isäntäväestä.

Kulkijat ovat pukeutuneet marilaisiin pukuihin, ja heillä voi olla naamio, jossa on karkeasti kuvattu kasvot, silmät ja suu. Joskus kasvot on vain peitetty valkealla kankaalla tai harsolla, jossa voi olla vain huomaamattomat aukot suun ja silmien kohdalla, aina ei niitäkään. Näin pukeutuneet ihmiset muistuttavat erehdyttävästi mareilla ja udmurteilla usein nähtäviä perinteisiä nukkeja, joille ei tehdä kasvoja, vaan kasvojen kohdalla on valkea kangas. Nukelle ei nimittäin pidä tehdä kasvoja, jotta se ei tulisi eläväksi.

Shorykjolin nykyistä viettoa eräissä marikylissä voi nähdä muun muassa seuraavissa tuoreissa ohjelmissa vaikkapa YouTubesta:

Шорык йол 2024г:
https://www.youtube.com/watch?v=hrCN4FPDpqA

«Шорыкйол в Олорах». Пошкудем 16.01.2024:
https://www.youtube.com/watch?v=KRv6fTwH-Ck

Permiläisillä kansoilla eli komeilla ja udmurteilla perinteinen sanasto ja uskomukset antavat huikaisevan valaistuksen kyseisen vuodenajan menoihin. Yhteispermiläiseen sanastoon kuuluva sana, josta tähän aikaan viittaavat ilmaisut on muodostettu, on komissa vež ja udmurtissa vož. Kantasana esiintyy myös yksinään: udmurtin kielessä ’risteys’ on vož. Esimerkiksi ’tienristeys’ on śures vož. Näistä sanoista on johdettu kummassakin kielessä lukuisia verbejä, substantiiveja ja adjektiiveja. Adjektiivinjohtimella, joka on komissa a ja udmurtissa o on saatu sanat veža ja udmurtissa vožo, joilla kutsutaan keskitalven aikaa.

Keskitalven aika on siis sananmukaisesti ’risteyksellinen’, ’vaihdoksellinen’ tai ’muutoksellinen’. Komissa veža tarkoittaa nykyisin ennen kaikkea pyhää, esimerkiksi veža aj on ’pyhä isä’ eli ortodoksipappi ja veža va on ’pyhitetty vesi’. Mutta ilmauksessa veža dyr (veža ’aika’, ’keskitalven aika’) se on tietysti ollut käytössä jo kauan ennen kuin ortodoksikirkon mukainen käsitys pyhästä tuli tutuksi.  

Udmurtissa tätä aikaa kutsutaan samoin vožo dyr. Yhteinen merkitys näkyy juuri tässä ikivanhassa yhteisessä ilmaisussa. Mutta toisin kuin komissa sanalla vožo (sama kuin komin veža) ei udmurtissa ole merkitystä ’pyhä’ vaan se tarkoittaa tänä keskitalven aikana ihmisten pariin jalkautuvia henkiä. Udmurtit uskoivat tai voivat uskoa vieläkin, että tänä vaikeana murrosaikana keskitalvella maan alta ja vesistä tulee esiin ihmisten maailmaan kaikenlaisia pahantahtoisia ja saastaisia henkiä. Komeilla uskomus on aivan yhtä vahva, mutta näitä henkiä vain kutsutaan aivan eri sanoilla. Yhtä kaikki, he ovat kanssamme tämän ajan.

Yhteispermiläinen tapa on lähettää nämä henget veža- tai vožo-ajan päätteeksi veteen takaisin. Se tapahtuu menemällä joen jäälle ja tekemällä sinne ristinmuotoinen avanto. Yleisvenäläinen perinne tänä aikana on ortodoksikirkon vaalima juhla kreštšenije, jota vietetään Jeesuksen kasteen muistoksi. Myös siinä hakataan veteen iso ristinmuotoinen avanto, jossa uskovien on kastauduttava. Uskomukset ovat jo kauan sitten liittyneet vahvasti toisiinsa: ihmisen on nimittäin kirkon oppien mukaan avannossa kastautumalla vapauduttava ja puhdistauduttava siitä pahasta, mihin on sotkeutunut, kun on joutunut tänä keskitalven aikana pahojen henkien kanssa tekemisiin.

Keskitalven aika on ymmärretty vaikeaksi ajaksi, jolloin maailma järjestyy uusiksi: Päivä alkaa jälleen pidetä ja yö lyhetä. Tämän vaihdoksen aikana maailma on sekaisin. Ihmisen pitää osallistua tähän kaaokseen, jotta hänkin osana maailmaa järjestyisi taas omalle paikalleen. Siitä kaikki karnevalistiset menot, naamiot ja sukupuolirajat ylittävä pukeutuminen. Tästä johtuu myös se, että tavan tallaajakin ennustaa tänä aikana: on nimittäin otettava hetkestä vaari, kun nämä henget ovat ihmisten parissa. Heiltähän nimittäin se kaikki tieto tulevasta tulee. Samoin näiden henkien kautta on koetettu vaikuttaa alkavan vuoden sato- ja karjaonneen. Tytöt ovat yrittäneet saada selville pääsevätkö tulevana vuonna naimisiin ja minkä nimisen miehen kanssa. Jos joku kuuli ennustusmenojen aikana kellon helinää, se tarkoitti hääkelloja eli häitä tulevana vuonna. Jos joku kuuli jyskytystä, se tarkoitti arkun tekoa eli hautajaisia. Nuoria miehiä eivät kiinnostaneet naima-asiat, vaan he ennustivat metsästysonnea.

Itse asiassa permiläisillä kansoilla on kaksi risteysaikaa, toinen keskitalvella ja toinen keskikesällä. Komissa kesän risteysaika on toinen veža dyr ja udmurtissa invožo eli taivaan risteys. Myös silloin tapahtuu maailmassa täydellinen muutos: päivä alkaa jälleen lyhetä ja yö pidetä. Maa on raskaana tämän ajan loppuun, minkä vuoksi vasta sen jälkeen saa esimerkiksi niittää heinää. Tämän ajan jälkeen maa siis alkaa vähitellen synnyttää satoa. Milloin ja miten maa tulee raskaaksi, selvittäkäämme vaikka ennen juhannusta!

Oikein hyvää tätä vuotta!
 
Ohjelma komilaisista vuodenvaihteen ajan perinteistä dramatisointeineen löytyy YouYubesta haulla: 

Ми танi олам. Олег Уляшев. 12.01.2024
https://www.youtube.com/watch?v=RVJakY0mF4E
 
Esa-Jussi Salminen





sunnuntai 21. tammikuuta 2024

Suomalais-ugrilaiset aiheet hyvin esillä Jyväskylän kirjamessuilla

Jyväskylän Paviljongissa järjestettiin sunnuntaina 26. marraskuuta kirjamessut. Sukukansojen näkökulmasta messujen ohjelmasta erottuivat eritoten inkeriläisyys mutta myös karjalaisuus. Myös muita sukukansoja käsitteleviä kirjoja oli runsaasti esillä.

Tänä vuonna Jyväskylän messujen kirjailijahaastattelut tarjosivat peräti kaksi sukukansoja koskevaa haastattelua. Ensimmäinen haastattelu käsitteli Kentälle jääneet – Kannaksella 1944 kadonneet sotilaat ja heidän etsintänsä -teosta. Toinen sen kirjoittajista on juuriltaan osin inkeriläinen Karjalan valli -etsijäryhmän johtaja Vjatšeslav "Slava" Skokov, joka on ammatiltaan ydinfyysikko ja joka elää Suomessa paossa Venäjän armeijan kutsuntoja. Hänen kanssaan kirjan on kirjoittanut juristi-poliisi Mikko Porvali, joka on myös tiedusteluhistorian tutkija ja jolla on sukujuuria Karjalankannaksella. Valitettavasti tätä haastattelua en ennättänyt kuulemaan, mutta onneksi ehdin toiselle. Sen aiheena oli Anne Reuterin kirja Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa, joka käsittelee venäjänsuomalaisia, erityisesti inkeriläisiä, Stalinin vainoissa.

Skokovin ja Porvalin kirjauutuus

Ennen Reuterin haastattelua ennätin kuitenkin kierrellä messualueella ja pysähtyä juttusille Atrain & Nord -kustantamon pisteelle. Esillä oli ansaitusti yhdistyksemme hallituksen jäsenen Mariann Bernhardtin uusi tietokirja Suomalais-ugrilaiset kielet ja kansat – mitä, missä, milloin, miksi, jota tullaan käsittelemään myös seuraavassa Alkukoti-jäsenlehdessämme. Olipa samalla pöydällä tarjolla myös Alkukodin päätoimittajan Esa-Jussi Salmisen suomentama Murskautuneet tähdet -udmurttinovellikokoelma. Kustantamolla oli esillä myös metsäsuomalaisia käsittelevä teos Elokerta ennen – Vermlannin suomalaismetsissä, jolle on myöhemmin tulossa sisarteos. Muita sukukansakirjoja olivat professori Kari Sallamaan Auringon kirjoittama – Nils-Aslak Valkeapään runous ja Tehty teko on ammuttu nuoli – Saamelainen runoepiikka.  

Atrain & Nordin tarjontaa

Seuraavilla pöydillä silmiin osui Jaan Kaplinskia, Reuterin kirjasensaatio, Viron uudelleen itsenäistymisen kynnyksellä julkaistu Tiit Maden Mu isamaa – Viron toivo ja pelko, Baltian luontomatkailua käsittelevä opus ja ruotsinvirolaisen Maarja Talgren Isäni Leo – Virolainen vapaustaistelija. Muutaman ensimmäisen esittelypöydän jälkeen oli todettava, että suomalais-ugrilaisuus on Jyväskylän kirjamessuilla hyvin esillä! 

 

Virolaisia ja Viroa käsitteleviä teoksia 1/2

Virolaisia ja Viroa käsitteleviä teoksia 2/2

Kello löi kaksi ja Anni Reuterin haastattelu oli alkava ja istumapaikat täynnä. Aivan haastattelun aluksi Reuter kertoi oman sukunsa taustasta. Hänen inkeriläiset esivanhempansa kokivat kahdesti Neuvostoliiton toimeenpanemia vainoja Inkerinmaalla. Ensin heitä vainottiin 1930-luvun alussa sen tähden, että heidät oli leimattu kulakeiksi eli varakkaiksi talonpojiksi, toisin sanoen kommunistisen järjestelmän luokkavihollisiksi. Sellaisia he eivät suinkaan olleet, vaan heidän maatilansa olivat tavanomaisia kooltaan. 1930-luvulla vainot jatkuivat etnisin perustein.

Anni Reuter haastattelussa

Keskustelu Reuterin kirjasta oli kaiken kaikkiaan hyvää. Käsiteltyjä aiheita taustoitettiin niille, joille aihe ei ollut tuttu. Toisaalta juttutuokion aikana suomalaisten vainoja käsiteltiin myös syvällisesti. Vainojen lähtökohdat aseteltiin pöydälle: Neuvostoliitto piti suomalaisia erityisesti Inkerissä silmätikkunaan, koska he olivat vähemmistö ja koska heillä oli läheisen rajan takana itsenäinen isänmaa, jonka alueelta he tai heidän esivanhempansa olivat lähtöisin. Heihin suhtauduttiin siis samoin kuin nyky-Venäjä suhtautuu moniin ulkomaalaisiin tai vähemmistöihinsä, eli heitä pidettiin ulkovaltojen kätyreinä, nykysanoin ulkomaisina agentteina. Inkeriläiset olivat myös aikaisemmin osoittaneet Neuvostoliiton silmissä liikaa omanarvontuntoa vaatiessaan Kirjasalon tasavallalle ja Inkerille autonomiaa tai pohjoisen Inkerin liittämistä Suomeen. Oli myös aika esittää sama kysymys jälleen kerran: miksi Neuvostoliiton hirmutekoja ei ole tutkittu ja tuomittu ja niiden tekijöitä saatettu vastuuseen, kuten Saksassa toisen maailmansodan jälkeen tehtiin?

Keskustelun mielenkiintoisinta mutta myös puistattavinta antia oli inkeriläisten hajauttamisen laajuus. Heitä pakkosiirrettiin kauas Siperiaan, jossa he työskentelivät muun muassa kalastuskolhooseilla. Mutta vuosina 1935–1936 tuhansia inkeriläisiä vietiin väkipakolla töihin myös paahteisille Kazakstanin puuvillapelloille. Osa heistä päätyi jopa Turkmenistaniin saakka. Näillä karuilla Keski-Aasian seuduilla he joutuivat orjan asemaan, ja inkeriläisiä menehtyi näissä oloissa paljon pilaantuneen veden, olemattoman ruoan ja kuuman ilmanalan vuoksi. 

Miksi Neuvostoliitto sitten toimi näin? Reuter kertoi yksiselitteisesti, että kommunismi ei toiminut, eikä marxilais-leninistinen sosialismi kannatellut taloutta. Neuvostoliitostahan piti tulla vajaassa viidessä vuodessa teollistunut maa, mikä tunnetusti ei onnistunut 1930-luvulla. Näin ollen maan johtajat Stalinin määräämänä alkoivat orjuuttaa kansalaisiaan. Tähän joukkoon kuuluivat myös venäjänsuomalaiset.

Neuvostoliitto valmistautui Reuterin mukaan myös talvisotaan, ja siksi Karjalankannakseen rajautunut Inkeri oli tyhjennettävä suomalaisista. He olivat Neuvostoliiton johdon silmissä sisäisiä vihollisia. Puhdistuksia toteutettiin periaatteella, jossa sivullisia uhreja ei vältelty. Pääasia, että puhdistukset olivat käynnissä, kuten johtoporras määräsi. Puhdistuksiin osallistuneille NKVD:n upseereille jaettiin jopa tappomääriä koskevia tappolistoja. Reuterin mukaan maan tapa sisäasiainkansankomissariaatissa NKVD:ssä (eli nykyisen Venäjän turvallisuuspalvelun FSB:n suorassa edeltäjässä) oli, että oli parempi ottaa inkeriläisiä hengiltä mieluusti vaadittua enemmän kuin vaadittua vähemmän. Eräät upseerit saattoivat tappaa jopa yli tuhat ihmistä. Yleisin teloitustapa oli laukaus päähän. NKVD:n ahkeruus johti tietenkin vainoharhaisuuteen. 

Reuterin kirja pohjautuu osittain hänen väitöskirjaansa Inkerinsuomalaisten karkotus, hajaannus ja vastarinta Stalinin ajan Neuvostoliitossa aikalaiskirjeiden ja muistitiedon valossa. Väitöskirja on julkaistu vuonna 2023 Helsingin yliopiston Valtiotieteellisessä tiedekunnassa sosiologian alalta. Reuter on päätynyt tutkimuksissaan siihen, että Stalinin terrorissa tapettiin yli 20 000 venäjänsuomalaista, joista 13 000 oli inkeriläisiä. Kuolansuomalaisia uhrejakin oli tuhansia. Tätä aihetta keskustelussa ei ehditty käsitellä, mutta on arvioitu, että Stalinin vainoissa eniten kärsivät juuri kuolansuomalaiset. Reuterin arvion mukaan jopa 25 000–30 000 venäjänsuomalaista kuoli tavalla tai toisella vainoissa. Tähän lukuun hän on laskenut mukaan myös Inkerinmaalla asuneet inkerikot ja vatjalaiset, jotka ovat omia kansojaan, tosin suomalaisten lähisukukansoja. He muodostavat selvän vähemmistön näissä luvuissa. Joka tapauksessa yli 25 000 henkeä on jopa enemmän kuin talvisodassa kaatuneiden suomalaissotilaiden määrä.

Toisen maailmansodan aikana Suomi evakuoi 63 000 inkeriläistä Suomeen. Heidän mukanaan Suomeen saapui myös inkerikkoja ja vatjalaisia. Evakuoiduista 80 prosenttia oli naisia ja lapsia. Varsinkin suomalaiset heimojärjestöt ajoivat heidän asemaansa. Suomi perusti sodan aikana myös niin sanottuja heimosoturiyksiköitä, joihin koottiin ulkosuomalaisia ja suomensukuisia sotilaita, siis myös inkeriläisiä. Inkeriläisten yksiköitä olivat Heimopataljoona 3, Prikaati Kuussaari sekä Erillinen pataljoona 6. Suomen hävittyä sodan inkeriläiset määrättiin luovutettavaksi Neuvostoliittoon. Niin sanottu punainen Valpo etsi ja palautti eritoten heimosotilaita Neuvostoliittoon, jossa sotilaat saivat ankaria vankileirituomioita.

Messuhaastattelussa nousi esiin itselleni yllättävä seikka, nimittäin inkeriläiset olisivat voineet jäädä Suomeen, jos he olisivat halunneet. Neuvostoliitto toki painosti inkeriläisiä paluuseen ja heille annettiin katteettomia lupauksia. Tuossa vaiheessa Neuvostoliiton pelko, voisiko jopa sanoa, että suomettumisen ensivaihe, oli Suomessa niin vahva, että kaikki suomalaiset eivät kertoneet inkeriläiselle, että he olisivat voineet myös jäädä. Myös inkeriläiset pelkäsivät ja palasivat siksi. Reuter kertoi, että rohkeitakin suomalaisia oli, jotka kertoivat inkeriläisille tilanteen todellisen tolan. Suomeen jäi noin 13 000 inkeriläistä, mutta heistä noin 8 000 poistui Ruotsiin.

Keskustelu alkoi kääntyä Reuterin teoksen taustoihin. Hän kertoi, että kirjan aineistona olleet kirjeet ja päiväkirjat olivat upea, mutta myös järkyttävä kokemus. Niitä lukiessa Reuterille kävi esimerkiksi selväksi, että hänen isovaarinsa ei ollut suinkaan kuollut sydänkohtaukseen Neuvostoliiton leirillä, vaan hänet oli ammuttu, kuten poikansakin. 

Lopuksi puhuttiin vielä 1990-luvun alussa alkaneesta inkeriläisten paluumuutosta. Reuter kertoi, että siitä lähtien venäjänsuomalaisia on muuttanut Suomeen noin 30 000 henkeä. Tässä luvussa ovat inkeriläisten muodostaman enemmistön lisäksi myös niin sanottujen vuoden 1918 punapakolaisten ja 1930-luvun loikkareiden jälkeläisiä sekä Neuvostoliittoon 1930-luvulla muuttaneiden amerikan- ja kanadansuomalaisten jälkeläisiä. Aivan 1990-luvun alussa Suomi otti inkeriläiset vastaan hyvin. Nämä ensimmäiset muuttajat myös osasivat paremmin suomea kuin myöhemmät paluumuuttajat. Suomi ajautui kuitenkin vuoden 1990 lopussa lamaan, joka kesti vuoteen 1994 saakka. Tuolloin paluumuuttajiin suhtautuminen viilentyi, eivätkä monet tuona aikana muuttaneet nuoret osanneet suomea. Kielitaidottomuuteen oli syynä Neuvostoliiton kielipolitiikka, jonka ahdistamana näiden nuorten vanhemmat ja isovanhemmat olivat vaihtaneet kielensä suomesta venäjäksi. Toisaalta nykypäivän Suomessa inkeriläiset ovat virolaisten ohella arvostetuimpien maahanmuuttajaryhmien joukossa.

Haastattelun Reuter päätti sanomalla, että kommunistisista vainoista ja Stalinin vainoista pitäisi puhua paljon enemmän, eritoten siksi, että eri suomalaisryhmiä vainottiin kommunistien masinoimana. Esimerkiksi historian oppikirjoissa pitäisi hänen mielestään aivan suorasanaisesti kirjoittaa, että Neuvostoliitossa karkotettiin yli 100 000 suomalaista. Reuter arveli lopuksi, että ehkä kyse on edelleen eräänlaisesta suomettumisesta. On selvää, että nyky-Venäjälläkään suomalaisten kohtalosta ei puhuta. Haastattelun jälkeen olemme saaneet lukea, että tilanne on pikemminkin päinvastainen. Erikoinen valonpilkahdus nähtiin kuitenkin presidentti Boris Jeltsinin valtakaudella vuonna 1993, kun Venäjällä myönnettiin vainojen olemassaolo.

Suomalaisten muinaisusko 1/2

Suomalaisten muinaisusko 2/2

Mielenkiintoisen haastattelutuokion jälkeen oli vielä viimeisten kierrosten aika. Monet pöydät tarjosivat suoranaisten sukukansa-aihelmien lisäksi myös suomalaisten muinaisuskoa, shamanismia ja mytologiaa käsitteleviä klassikkoteoksia, joista ei oikein voi puhua mainitsematta karjalaisia ja virolaisiakaan. Osuipa silmiin Reuterin haastattelun kanssa varsin hyvin yhteen sopiva Anne Applebaumin tiiliskivimäinen klassikko Gulag – Vankileirien saariston historia, jonka Siltala julkaisi vihdoin suomeksi vuonna 2022.

Siltala julkaisi Applebaumin klassikon vuonna 2022
 
Matkalla Kalliola La Land Oy:n pisteelle silmiini osui vielä Karjalaa käsitteleviä teoksia sekä päätoimittaja Salmisen Sankarimatkailijan Marinmaa ja Udmurtia

Karjala-kirjoja

Alkukodin päätoimittajan Marinmaa ja Udmurtia -teos

Kalliola La Land Oy:n pisteeltä yhytinkin Meidy on olemas – Karjalazet nuoret Suomes -valokuvateoksen pääarkkitehdin Anne Kalliolan, joka on itsekin karjalainen ja jonka juuret ulottuvat Hyrsylän mutkaan. Teos on kirjoitettu suomeksi ja livvinkarjalaksi. Kirja kertoo erilaisin henkilökuvin, millaista on elää karjalaisena nuorena nyky-Suomessa. Kalliolan kirjan tekstit on kääntänyt livvinkarjalaksi Aleksi Ruuskanen karjalankielen elvytyshankkeen tuella ja sen on kustantanut Karjalan Sivistysseura.

Meidy on olemas – Karjalazet nuoret Suomes -valokuvateos

Antoisan juttuhetken jälkeen oli lähdön aika, ja vielä ulko-uksille astellessani silmiini osui saamen lippu ja Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen tutkimuksen dosentin ja Lapin yliopiston tutkijatohtorin Johanna Pentikäisen Joutsenen laulu -esikoisromaani muutaman kuukauden takaa. Se kertoo, miten Kuusamon ensimmäinen nimismies Sigfrid Granroth kirjoitti vuonna 1741 Ruotsin kuningas Fredrikille kirjeen omien tilakauppojensa puolustukseksi. Granrothin kirjeestä alkoi kehitys, jonka seurauksena saamelaiset menettivät maaoikeutensa silloiselle Ruotsin valtiolle ja suomalaisille asuttajille. 

Johanna Pentikäisen Joutsenen laulu -esikoisromaani

Reilun tunnin vierailu Jyväskylän kirjamessuille marraskuisena sunnuntai-iltapäivänä osoitti, että suomalais-ugrilaisia aiheita on ympärillämme entistä enemmän, myös kirjallisuuden saralla. Toki esimerkiksi Karjalaa käsittelevää kirjallisuutta on vanhastaan julkaistu, mutta kuten Meidy on olemas – Karjalazet nuoret Suomes -kirja osoittaa, uusia näkökulmiakin sukukansakirjallisuuteen löydetään. On ollut myös ilo nähdä, miten muutaman viime vuoden aikana Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaissut monia (itämeren)suomalaisten kansanperinnettä ja muinaisuskoa käsitteleviä tietokirjallisuuden klassikoita uudelleen. Samalla voi todeta, että ne ja monet muut messujen sukukansakirjat olivat myös parhailla paikoilla esillä. 

Aleksi Palokangas, Jyväskylä
Puheenjohtaja
Sukukansojen ystävät ry